Sukelluksia teekannuun ja Suomen historiaan

Täällä on kovin vaikeaa leikkiä luonnonsuojelijaa. Kaikki tuotteet kääritään muoviin, muovipusseihin ja sitten vielä kaikki ostokset laitetaan toisenlaisiin muovipusseihin. Tänään yritin vakuuttaa hedelmäosaston babuskalle, joka punnitsi mun banaaneja, etten halua niitä muovipussiin. Virhe. Mummo alkoi sadattelemaan, että miten niin ei tarvitse, tottakai banaanit nyt pussiin laitetaan ja päälle vielä parit halveksuvat tuhahdukset. Venäjällä asiakas ei ole aina oikeassa.
Muutenkin raastaa sydäntä heittää pullot, tölkit, sanomalehdet ja ruuanjämät samaan roskikseen. Kierrätystä ei ole, vaikka oliskin valmis viemään pullot ja lehdet vähän kotipihaa kauemmaksi. Venäjällä ei tosin kerskakuluteta vielä länsimaiseen tahtiin ja todennäköisesti paikallisten ekologinen jalanjälki on noin 10 kertaa meidän jälkeä pienempi. Asenteesta kertoo ehkä jotain se, että ympäristöministerin pesti lakkautettiin taannoin tarpeettomana. Näin meillä.
Mutta asiaan, eli pakolliseen bileanalyysiin. Tsinik-baari teki taas tehtävänsä. Tavattiin maailman sekopäisempiä venäläisiä, jotka huus koko illan meille "haistakaa vittu!" koska se oli ainoa lause, minkä kaverit oli suomeksi oppineet (opetettiin pari hävyttömyyttä lisää). Ja päinvastoin ne opetti meille venäläisiä vastineita. Nyt tunnen olevani kielitaidon ytimessä ja venaan jo milloin pääsen käyttämään mun uutta sanavarastoa! Mutta te Tsinikin kokeneet tiedätte paikan hengen, vieläkin hengästyttää baarin meininki. Hengattiin venäläisten indierokkareiden kanssa iltayhdeksästä aamuneljään ja koko ilta meni karjuessa erilaisilla kielillä (ei norjalla). Puhuin koko illan venäjää, mutta jouduin tulkkaamaan itseäni englanniksi venäläisille, mikä on kertoo miten vahva mun venäjä alkaa olla. Pojilla ja tytöllä oli omat vodkapullot mukana, joista kaadeltiin maljoja noin joka viides minuutti. Jippona on tilata kannu teetä ja täyttää tyhjennettyä kannua vodkalla vaivihkaa pöydän alla (tai ihan avoimesti). Huh!
Turmiollista iltaa edelsi sukellus suomalaiseen kulttuurihistoriaan, eli päivämatka Viipuriin. Sinne pääsee paikallisjunalla mukavasti puupenkeillä istuen ja matka maksaa vaan muutaman paikallisen shillingin. Lauantaiaamuna juna oli pakattu täyteen datsoilleen matkaavia mummoja ja pappoja turkislakeissaan ja -takeissaan. Vanhukset oli mukavia ja vieressä istunut pappa neuvoi meitä turisteja pyytämättä. Junassa ei ollut ravintolavaunua, vaan jotain vielä parempaa. Kaupustelijat kiersivät vaunuja ja möivät kaikkea öljylampuista hammastahnaan (tärkeää datsoilla) ja huutelivat hintoja loistavan tuote-esittelyn ohessa. Viipurissa parasta oli linna, tai oikeastaan sen torni. Let me tell ya, huipulla tulee. Piti pitää seinistä, aidasta ja silmälaseista kiinni, ettei olis lennellyt taivaan tuuliin. Torilla oli ankeaa, juntteja Suomesta ja kaupustelijat huuteli "osta pieni muna, 2 euroa" jne. Hämmentävää. Liikaa Asiakaisen autoja, Savonlinjoja ja suomalaisehdokkaiden vaalimatkailuvaunuja (!?!).